Armas, 101, on vanhempi kuin Suomi – ”Vaimon kuolema oli kova paikka”

SUOMI 100 Sotaveteraani Armas Koski, 101, opastaa naureskellen navigaattorin pyörittämää vierasta.

– Ei tänne nykyvehkeet opasta, mutta paikasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Se on sellainen miehen näköinen mökki.

Neuvot ovat sen verran hyvät, että ajan hetkessä oikeaan osoitteeseen. Vastassani on ystävällisesti hymyilevä mies.

– Tervetuloa! Löysit sentään perille, vaikka unohdin mainita, että tienposkessa oleva postilaatikko on punainen. Täsmälleen samanlainen kuin naapurillakin, veteraani veistelee ja pyytää tulijaa peremmälle.

Ilmajokelainen Armas Koski on kuuluisa hyvästä huumoristaan.

– Ilman naurua elämä olisi tylsää. Huumori on tasoittanut tietä myös vaikeimpina aikoina ja näitäkin hetkiä on vuosikymmenten varrella riittänyt.

Viimeisin pysähdys sijoittuu reilun kuuden vuoden taakse, jolloin Koski jäi leskeksi.

– Vaimon kuolema oli kova paikka. Ensimmäinen vuosi meni kuin sumussa. Päivät hukutin suruani puutyöverstaassa ja illat istuin tuvan pöydän ääressä ja tuijotin tyhjyyteen. Ruokakaan ei oikein maistunut, Armas luonnehtii hiljaisena.

Köyhä paimenpoika

Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Armas Koski saa edelleen juoda iltakahvinsa tutun pöydän ääressä.

– Kiitos tästä kuuluu lapsilleni. He pitävät hyvän huolen. Jopa ruoanlaittoapua tarjoavat, mutta siitä kunniasta olen kieltäytynyt. En ole tottunut laiskottelemaan, joten keitän potut itse. Kuluu aikakin mukavammin, kun on jotakin puuhasteltavaa, veteraani kertoo kiitollisena.

Armas Koski sanoo olevansa pula-ajan lapsi.

– Ei ollut lapsilisiä eikä työttömyyskorvauksia. Kotituvassa pyöri kuusi lasta ja navetassa pari lehmää. Leipä oli kapea eikä sen pituudellakaan voitu kehua. Köyhyys oli kuitenkin yhteinen ongelma, joten opimme tyytymään vähään.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Kosken perhettä kohtasi tragedia, myös Armaksen elämä muuttui.

– Olin yhdeksänvuotias, kun äitini kuoli. Köyhyys alkoi näkyä myös perheen ruokapöydässä. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten minäkin laitoin korteni kekoon ja lähdin paimenpojaksi. Palkaksi sain vaatetta ja joskus ruokaa, Armas Koski muistelee.

Köyhyydestä huolimatta elämä kuitenkin jatkui.

– Kuuluin niihin onnekkaisiin, jotka saivat käydä työn teon ohella kuitenkin koulua. Olen oikeastaan ”ylikoulutettu”, sillä kävin kolme talvea kiertokoulua ja neljä vuotta kansakoulua, Koski paljastaa naureskellen.

Hyvähermoisin ratin taakse

Ilmajoen sotaveteraanin tie talvisotaan alkoi ylimääräisten kertausharjoitusten kautta.

– Tiesin heti, ettei harjoituksista tulla suoraan kotiin. Siinä vaiheessa, kun sain käteeni kuorma-auton avaimet ja tehtävän lähteä evakuoimaan, oli tosi kysymyksessä.

Heti talvisodan alettua Kosken autokomppania sai käskyn siirtyä Laatokan rantamaille.

– Se oli pirun paha paikka. Ei yksistään vihollisen, vaan myös ankaran talven takia. Pakkasta oli pahimmillaan yli 40 astetta. Siinä kokivat kovia niin miehet kuin autotkin.

Armas Koski sanoo kovan talven opettaneen kuitenkin hyväksi ajomieheksi.

– Kuorma-autot olivat valtavan kankeita, joten härveleiden liikuttamiseen tarvittiin voiman lisäksi myös idearikkautta. Jos auto ei lähtenyt hinaamalla liikkeelle, niin sitten sytytettiin auton alle nuotio. Se oli melkoinen taitolaji, sillä liekkejä ei saanut päästää liian suuriksi, Koski selvittää naureskellen.

Veteraani muistaa erään tapauksen, jossa mitattiin myös automiehen sietokyky.

– Tuli käsky siirtää miehiä linjaan. Aikataulu oli tiukka, sillä kaatuneiden tilalle oli saatava nopeasti täydennystä. Kaikki automiehet komennettiin riviin ja kysyttiin, että kuka ei pelkää pimeää, pakkasta eikä ryssää? Ratin taakse tarvittiin komppanian kylmähermoisin mies.

Arpa osui automies Koskeen.

– Ei siinä muu auttanut, kuin kääräistä saapassukkien ympärille kierros sanomalehteä ja nousta hyttiin. Matkanteko oli kylmää, sillä lämmityslaitteista ei ollut tietoakaan.

Vihollishävittäjät yllättivät

Toinen hyviä hermoja vaativa reissu ajoittui Kosken mukaan vuoden 1939 loppupuolelle, jolloin hän sai käskyn viedä varusteita Laatokan Karjalassa sijaitsevaan Salmiin.

– Paluumatkalla jouduimme keskitykseen. Vasta siinä vaiheessa, kun edessä räjähti, havahduin tilanteeseen. Syöksyin ovesta ulos ja ryömin auton alle. Kuulaa tuli torven täydeltä ja ympärillä vain rätisi. En muista kuinka kauan tätä kauheutta kesti, sillä jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta.

Automies selvisi keskityksestä kuitenkin haavoittumatta. Myös talvisodan viimeisenä päivänä oli tiukka paikka.

– Olimme Ihantalan asemalla lastaamassa tavaraa, kun jouduimme vihollishävittäjien yllättämiksi. Pommilaivue ilmestyi kuin tyhjästä. Kuului vain jylinää ja samalla alkoivat pommit putoilla. Siinä meni yksi mies ja paljon kalustoa.

Jatkosodan aikana kuorma-autonkuljettajana toiminut Armas Koski ajoi miehiä ja kalustoa niin Uhtualla, Kiestingissä kuin Puokkiniemelläkin.

– Miehistökuljetukset hoidettiin yleensä yöllä. Siinä oli jännitystä kerrakseen, kun siirrot tehtiin hiljaa ja huomaamattomasti. Pelkäsin hävittäjiä, joten opettelin ajamaan ilman valoja. Joskus miehet kulkivat edellä ja näyttivät taskulampulla valonkajoa.

Loppuelämän rakkaustarina

Automies Kosken ajotaidot pääsivät oikeuksiinsa myös Lapin sodassa.

– Urakkani alkoi jo Tornion maihinnoususta. Sain määräyksen kuljettaa kaatuneet asetoverini Muoniossa sijaitsevaan keskukseen. Tehtävä tuntui ikävälle. Nostin lavalle viimeistä matkaa varten monta tuttua poikaa. Siinä vaiheessa nousi tippa pohjalaisenkin miehen silmäkulmaan.

Armas Kosken mukaan sodassa oli pakko viljellä huumoria.

– Muuten ei olisi jaksanut. Osa miehistä nollasi kauheuksia juomalla, toiset pelaamalla korttia tai kirjoittelemalla kirjeitä. Minä kuuluin niihin, jotka lievensivät pelkoa tekemällä pientä vaihtokauppaa sekä veistelemällä puulusikoita.

Siviiliin päästyään Armas Koski oli jo ukkomies. Loppuelämän rakkaustarina sai alkunsa ennen sotia, kun lähitalon Aune-piika hyppäsi Armaksen pyörän tarakalle.

– Siitä se lähti. Naimisiin mentiin keskellä sotaa. Vuoden 1942 maaliskuun 23. päivänä juhlittiin suureellisia häitä. Paikalla oli paljon väkiä. Meidän lisäksi todistaja ja pappi, veteraani Koski veistelee hymyillen.

Sodan päätyttyä Armas rakensi perheelleen kodin ja pihan perälle viiden lypsävän navetan. Ajan myötä lapsia siunaantui viisi.

Päätoimeentulo tuli kuitenkin rakennuksilta ja kuorma-auton ratin takaa.

– Töitä riitti ja arki rullasi sopuisasti. Päätimme emännän kanssa aikoinaan, ettei elämää saa pilata riitelemällä. Sopimus piti ja rakkautta riitti loppuun saakka, vaimonsa omaishoitajana toiminut veteraani huokaa.