KESÄKIRJA Tove Jansson (9.8.1914–27.6.2001) oli jo maailmankuulu muumikirjoistaan julkaistessaan Sommarboken-kirjansa vuonna 1972, suomenkielinen painos Kesäkirja ilmestyi seuraavana vuonna. Kesäkirja on romaani, jossa Tove Jansson kertoo kolmen ihmisen, isoäidin, isän ja pienen tytön kesästä saaristossa.
Yleisesti tiedetään, että kirjan isoäidin esikuvana on Toven äiti Signe ”Ham” Hammarsten-Jansson, joka kävi tyttärensä luona kesällä saaristossa aina siihen asti, kunnes 88-vuotiaana kuoli, vain kaksi vuotta ennen Kesäkirjan ilmestymistä. Teosta voikin pitää myös eräänlaisena surutyönä kirjailijalle hyvin läheisen äidin poismentyä.
Kirjan pieni tyttö on nimeltään Sophia, esikuvanaan Toven veljen Lassen tytär, joka on nykyisin muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakas ja sen taiteellinen johtaja.
Näkökulma Kesäkirjassa on isoäidin ja hänen lapsenlapsensa, heidän vivahteikkaassa ja lämpimässä suhteessa toisiinsa ja ympäröivään luontoon. Tytön isä häärii taustalla, samoin liuta muita saariston kulkijoita, mutta päärooliin nousee myös saaristo itsessään, sen herkkä ja omaperäinen luonto. Kertomukset huokuvat valoisaa iloa ainutlaatuisesta yhteydestä lähellä olevaan luontoon, mutta myös haikeutta elämän hetkellisyydestä ja luopumisista, joihin vanheneminen pakottaa.
Kesäkirjassa on paljon samoja teemoja kuin muumitarinoissakin, samaa on myös kielellinen taituruus, joka saa muumikirjojen satumaailman tuntumaan niin todelta, että siihen voisi astua ja toisaalta luo Kesäkirjan tosimaailmasta satumaisen seikkailun.
Kesäkirjan luvusta Berenike voi tunnistaa hyvin samanlaisen aran ja pelokkaan tytön kuin muumikertomuksessa Näkymätön lapsi. Berenike on saarella tilapäinen vierailija, jonka läsnäolo osoittaa miten vaikea on ulkopuolisen sulautua tiiviiseen perheyhteyteen ja miten herkästi tuo yhteys häiriintyy mustasukkaisuuden tai epävarmuuden vuoksi. Teema on tuttu Janssonin muissakin aikuisille suunnatuissa kirjoissa, esimerkiksi Nukkekaappi ja muita kertomuksia -kirjassa.
Yhtä herkästi häiriintyy myös saaren ekosysteemi, Maantie-luvussa kuvataan miten saareen tehdään autotie.
”Katerpillar, suunnattoman iso ja helvetillisen karmeankeltainen kone, vyöryi jylisten ja rämisten ja korisevin leuoin metsän halki, ja sen päällä ja ympärillä juoksivat kylän äijät kuin hätääntyneet muurahaiset koettaen saada sen menemään oikealle taholle”.
Tove Janssonin kuvaus metsätien rakentamisesta on kuin pahuuden sormien tunkeutumista lintukotoon, eikä jätä arvailujen varaan mitä mieltä hän on puiden kaatamisesta kehityksen nimissä.
”Voi sun saamari! huusi Sophia, eikä kuullut omaa huutoaan, hän juoksi maitokannuineen kiven taakse ja näki koneen tonkivan maasta valtavia vierinkivilohkareita, jotka olivat maanneet sammalensa alla tuhat vuotta, niin ne vain nousivat ylös maasta kuin ei mitään ja heitettiin pois, ja joka puolella rasahteli mäntyjen taittuessa ja irroittuessa revennein juurin. Jeesus auta, koko metsä menee sen tien!”
Kertomuksesta tulee mieleen J.R.R.Tolkienin puukansa, joka oli myös Tove Janssonille tuttu, olihan hän kuvittanut Tolkienia jo 1962 ensimmäisen kerran. Nykylukijan kertomus voi saada ajattelemaan myös Peter Wohllebenin viimesyksyistä suokikkikirjaa Puiden salattu elämä.
Luontoarvojen loukkaaminen on Kesäkirjassa rikos, jonka rinnalla vaikkapa toisen mökkiin tunkeutuminen on pikku rike tai huonoa käytöstä kuten kertomuksessa Naapuri tapahtuu.
”Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin.”
Ja mikä hauskinta, lausahduksen saa helposti sopimaan myös isoäidin itsensä toimiin, jonka olemuksessa on aimo annos myös muumipapan seikkailuhenkeä muumimamman empaattisen kekseliäisyyden lisäksi.
Jokainen meren äärellä asuva tietää miten arvaamattomasti myrsky merellä nousee ja miten yhtäaikaa mahtava ja pelottava se on. Kirjan kertomuksessa Sophian myrsky kuvataan miten kolmihenkinen perhe jää yllättäin nousseen myrskyn vangiksi autiolle majakkasaarelle.
Myrskystä tulee Sophian oma, koska hän tylsistyneenä kauniin ilman rauhallisuudessa toivoo sitä tulevaksi, suorastaan rukoilee. Ja taivahan vallat minkälaisen myrskyn Tove Jansson hänelle antaakaan! Merikirjallisuudessa on paljon hienoja kuvauksia myrskyistä, mutta tässä on aivan omanlaistaan taikuutta.
”Muutos tuli ehkä silloin, kun pääskyset hiljenivät. Väreilevä taivas oli tyhjä, lintuja ei enää ollut./…/Mustuus levisi ja meren pinta värjötti odotuksesta ja kauhusta. Se lähestyi. Kimeänä, suhisevana kuiskeena saapui tuuli saareen ja meni eteenpäin, sitten oli taas hiljaista. Sophia odotti rannassa, rantanurmi oli painunut maata myöten ja muistutti vaaleata taljaa.”
Tove Janssonin nokkela kieli herättää kesäisen saarimaiseman eloon kuin kastepisarat aamuisen luonnon ja vie lukijan suomalaiseen kesäyön unelmaan ja arkeen. Kesäkirja saa kaipaamaan jotain sellaista, jonka tietää voivansa kokea vain kesässä meren rannalla. Kuten myrskyn, jonka muistaa loppuikänsä.
- Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää vietetään 9. elokuuta.
Lue myös: Sally Salmisen ”Katrina” – häpeilemätön ja raikas kuvaus saariston patruunoista ja köyhälistöstä
Kommentoi Facebookissa