SUOMI 100 Omakotitalon pihamaalla tulijaa odottaa pyörätuolissa istuva mies. Ystävällisesti hymyilevä Teijo Varis, 33, ojentaa kätensä jämäkkään tervehdykseen ja pyytää vierasta vilkaisemaan ensitöikseen sisälle autotalliin.
– Näiden neliöiden sisällä murheet muuttavat muotoaan. Olen aina tykännyt puuhastella ja tehdä jotakin näkyvää. Projekteja riittää, joista yksi mielenkiintoisimmista on tutustuminen mönkijän anatomiaan, Teijo paljastaa naureskellen.
Työn alla oleva mönkijä ei ole miehen ainoa harrastuksen lähde. Kalastus ja veneily tulevat kovana kakkosena ja kolmospaikkaa pitää nikkarointi.
– Pyörätuoli ei estä elämästä eikä nauttimasta tavallisesta arjesta. Olen erittäin hyvä esimerkki omatoimisesta seikkailijasta. Rajojen rikkomisesta on tullut jo tapa, mutta onneksi hyvä sellainen, Teijo veistelee hyväntuulisena.
”Kuului vain rapsahdus”
Sodankylässä varttunut Teijo sanoo kasvattaneensa syvät juuret kotikuntansa maaperään.
– Vielä tässä vaiheessa ei ole ollut tarvetta muuttaa Sodankylän ulkopuolelle. Kunta tarjoaa hyvän elinympäristön, toimivat palvelut ja kaupan päälle vielä mukavat ihmisetkin, Teijo kehuu tyytyväisenä.
Aidoksi lapinmieheksi tunnustautuva Teijo on säilyttänyt rakkauden elämään, vaikka reilut kymmenen vuotta sitten arki oli pahasti katkolla. Teijo joutui vuoden 2005 marraskuun viimeisenä päivänä pahaan kaivosonnettomuuteen, jonka seurauksena hän vammautui.
– Se oli ihan tavallinen työpäivä. Toimin avolouhoksella suoritettavien räjäytysten vartiointitehtävissä, joten lähdin loppupäivästä arvioimaan räjäytetyn materiaalin lastauskelpoisuutta.
Tehtävä tunnelissa sujui ongelmitta ja arvioinnin päätteeksi hän päätti palata takaisin ylös ja lähteä kotiin. Teijolla oli takanaan viiden vuoden työkokemus, joten hän tunsi paikat ja tiesi tarkalleen myös talon työtavat.
Teijon kartoittama louhintapaikka oli yhteydessä ulkoilmaan ja sijaitsi lähellä maanpintaa. Matkaa ulostuloaukolle oli muutama sata metriä.
– Olin kävelemässä kahden työtoverini kanssa kohti ulostuloaukkoa, kun ylhäältä kuului rapsahdus ja kypärässä kopsahdus. Se oli silmänräpäys, kun maailma musteni. Kuution suuruinen kiviröykkiö putosi suoraan päälleni.
”En tuntenut mitään”
Kaivostunnelin katosta irronnut kivenlohkare osui Teijoon vain osittain, mutta kohtalokkain seurauksin.
– Lohkare heitti minut rajusti syrjään, putosi jalkojeni päälle ja rikkoontui, Teijo kertoo.
Pölypilven vallassa olleen tunnelin käytävälle laskeutui ropinan lakattua syvä hiljaisuus. Lähistöllä olleet työkaverit juoksivat paikalle ja ryhtyivät välittömästi auttamaan maassa makaavaa toveriaan.
– Muistan välähdyksenomaisesti pieniä hetkiä. Näin, kuinka kaverit nostelivat kivenmurusia päältäni ja lähtivät kantamaan kohti avolouhosta. En tuntenut mitään. En edes kipua. Katsoin vain hetken edessäni näkyvää valon kajoa ja suljin silmäni. Tiesin, että pelastun, Teijo luonnehtii reilun kymmenen vuoden takaista onnettomuutta.
Ambulanssi vei pahoin loukkaantuneen Teijon aluksi Rovaniemelle, josta matka jatkui lähes saman tien Ouluun.
– Siinä vaiheessa kun ensihoitaja ilmoitti suunnaksi Oulun yliopistollisen keskussairaalan, aavistelin, ettei onnettomuudesta selvitty pintanaarmuin.
Kuntoutuskeskus auttoi alkuun
Oulussa Teijo leikattiin. Herättyäni nukutuksesta hän havahtui todellisuuteen. Jaloissa ei ollut mitään eloa.
– Kädet kuitenkin toimivat ja muisti pelasi, joten ajattelin tilanteen olevan ohimenevää. Siinä vaiheessa, kun lääkäri ilmoitti alaraajahalvaukseen johtaneesta selkäydinvammasta, putosin kuin mustaan aukkoon. Ajatus löi hetken täysin tyhjää, Teijo kuvailee.
Sairaalajakson jälkeen tuolloin 21-vuotias Teijo siirrettiin Rovaniemelle, jossa hän odotti kuukauden ajan Käpylään lähtöä. Käpylän kuntoutuskeskuksesta hän sai uuden startin elämälleen.
– Puolen vuoden kuntoutusjakson aikana alansa superammattilaiset auttoivat, opastivat ja tukivat. Hoito oli kokonaisvaltaista ja ensiluokkaista. Heidän ansiostaan oli helppo totutella uuteen elämänvaiheeseen, Teijo kertaa kiitollisena.
Vaikka useampaan kertaan leikattu selkä asetti alkuvaiheessa rajoitteita jopa pyörätuolissa istumiselle, Teijo sanoo sopeutuneensa erilaiseen arkeensa nopeasti. Myös uuden elämänvaiheen hyväksyminen sujui odotettua paremmin.
– Tein itselleni selväksi, että kävelyt on kävelty ja elämä rullaa jatkossa pyörätuolista käsin. Näin jälkeenpäin ajateltuna, Käpylän ansiosta säästyin henkiseltä haaksirikolta. Jopa särkyneen peilikuvan korjaaminen onnistui ilman suurempaa kipuilua.
Pitkä oikeustaistelu
Uuden elämän opettelu ei luonnistunut kuitenkaan ilman sivujuonteita. Teijon onnettomuutta, sen syytä ja seurauksia ryhdyttiin selvittämään myös eri oikeusasteissa. Syystä, miksi kivet pääsivät tippumaan katosta, on olemassa monenlaista selitystä, selvitystä ja lausuntoa.
Näkemyseroja oli paljon, mutta keskeisin syntyi kuitenkin siitä, oliko onnettomuuden syynä kaivosyhtiön tietämättömyys, säästösyyt vai yksinkertaisesti yhtiön välinpitämättömyys. Sodankylän kaivoksella oli tapahtumahetkellä taloudellisia vaikeuksia. Myöhemmin kaivos lopetti kokonaan toimintansa.
– Oikeussaliin marssitettiin paljon ihmisiä. Epäiltyjen lista oli pitkä, mutta loppujen lopuksi lähes kaikki uivat takaisin kuivalle maalle. Vastuunkantajia oli vaikea löytää. Välillä jopa minusta eli uhrista yritettiin tehdä onnettomuuden syntipukkia.
Tilanne oli outo ja tuntui todella pahalle. Monivaiheinen ja raskas oikeusprosessi kesti kokonaisuudessaan neljä pitkää vuotta. Loppujen lopuksi Turvallisuus- ja kemikaaliviraston Tukesin raportti huomioitiin ja osa kaivosyhtiön edustajista tuomittiin työsuojelurikkomuksesta sekä vamman tuottamisesta.
Teijon mukaan Tukesin raportista ilmeni muun muassa se, että katto oli ollut tapahtumahetkellä huonosti tuettu.
– Raportin mukaan myös vuodenaika lisäsi louhinnasta aiheutuvia riskejä. Käytännössä marraskuu oli väärä ajankohta räjäytystöille.
Omatoimista kuntoutusta
Taistelu oikeuksista jäi Teijon kohdalla muutenkin laihaksi, sillä vammautumisen ”nettohinnaksi” laskettiin vain seitsemän tuhatta euroa. Liiton lakimiehet tekivät vastaavasti satojen tuhansien eurojen tilin.
– Siinä vaiheessa, kun kirjan kannet suljettiin, usko oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen tuhoutui. Taistelusta jäi paha mieli ja ymmärrettävistä syistä myös syvä katkeruus. Henkilökohtainen oikeudentajuni ei voi ymmärtää tällaista toimintaa.
Vaikka Teijon vammautumisesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta, niin yhä edelleen entinen mainari joutuu käymään kirjeenvaihtoa myös vakuutusyhtiön kanssa.
– Kaivosonnettomuus luokiteltiin tapaturmaksi, joten jouduin tapaturmaeläkkeellä. Tähän liittyen olen ollut oikeutettu myös säännölliseen, kaksi kertaa viikossa tapahtuvaan kuntoutukseen, Teijo kertoo.
Muutama vuosi sitten kaikki kuitenkin muuttui. Vakuutusyhtiö katsoi, että Teijon kohdalla kaksi fysikaalista hoitokertaa viikossa on liikaa, joten toinen otettiin pois.
– Heidän mukaansa kerta riittää, mutta voin halutessa korvata puuttuvan tunnin lisäämällä omatoimista kuntoutusta. Käytännössä tämä ei ole kuitenkaan sama asia. En yksinkertaisesti voi korvata tasokasta lihashuoltoa nousemalla kerran viikossa seisomatelineen varaan, Teijo harmittelee.
Toisen kerran Teijo sai kylmää kyytiä, kun mies olisi halunnut aloittaa pienimuotoisen traktoriurakoinnin. Tapaturman takia eläkkeellä olevalla vammaisella ei ole kuitenkaan mahdollisuutta tehdä ansiotyötä.
– Ei onnistunut. Jos tilille rapsahtaa ylimääräistä, niin tulot vähennetään eläkkeestä. Byrokratia pitää hyvän huolen siitä, että tapaturman jälkeinen elämä ei ole helppoa. Ei ainakaan minunlaiselleni, joka haluaa tehdä muutakin kuin pyöritellä peukaloita.
Kommentoi Facebookissa