SIIRTOLAPUUTARHA Raahen vuonna 1979 perustettua ryhmäpuutarhaa kelpaa esitellä, sillä pihamaat toinen toisensa jälkeen ovat kauniita ja rakkaudella hoidettuja. Vaikka mökit on rakennettu samalla kaavalla ja palstatkin ovat lähes samankokoisia, niin sisällöllisiä eroja löytyy sitäkin enemmän.
Osa Arkkukarin kesäpuutarhureista on keskittynyt lajikkeiden suhteen niihin tuttuihin ja turvallisiin, mutta joukosta löytyy myös innokkaita kokeilijoita. Raahelaiset Irja ja Heikki Silvola sanovat kuuluvansa niihin, joille puutarhanhoito on elämäntapa.
– Kun käpälät ovat alkukeväästä pitkälle syksyyn koko ajan mullassa, niin tässä lajissa on pakko rakastaa myös rikkaruohoja ja työtä, Silvolan pariskunta luonnehtii hymyillen.
Silvolat kuuluvat siirtolapuutarhan vakiokasvoihin.
– Takana on viisitoista vaiherikasta ja hyvin työntäyteistä vuotta. Niihin mahtuu tuhansia litroja multaa, lukematon määrä taimia, saman verran paarmoja ja todella paljon hienoja hetkiä. Päivääkään emme ole katuneet, että valitsimme merenrantahuvilan sijaan minimökin siirtolapuutarhasta, Irja paljastaa kiitollisena.
Sormet syvällä mullassa
Elämä siirtolapuutarhassa ei käynnistynyt kuitenkaan ihan suunnitelmien mukaan, sillä Heikin vakava sairastuminen oli murentaa kaikki suunnitelmat.
– Olimme juuri ehtineet aloittaa rakennusprojektin, kun sain aivoinfarktin. Mökki jäi pahasti kesken, mutta tässä vaiheessa auttavan kätensä ojensivat kuitenkin siirtolapuutarhan mökkinaapurit. Rakennus suojattiin kosteudelta ja tämän ansiosta selvisimme kuivin rakentein talven ylitse, Heikki muistelee 16 vuoden takaista tapahtumasarjaa.
Unelma siirtolapuutarhaelämästä eli Silvolan perheessä kuitenkin niin voimakkaana, että Heikki päätti kuntouttaa itsensä takaisin vasaran varteen.
– Ensin oli opeteltava kuitenkin uudestaan kävelemään. Sen jälkeen nousin rakennustellingeille ja lunastin lupaukseni. Eihän se osumatarkkuus alkuvaiheessa ihan tarkkaa ollut. Ensimmäinen vasaranisku meni yleensä ohi, mutta onneksi toinen jo osui. Mutta tärkeintä oli kuitenkin yritys ja ennen kaikkea se, että mieluinen tekeminen nopeutti myös kuntoutumista.
Vaikeudet selätettyään Silvolan pariskunta sanoo rakentaneensa puutarhapalstastaan oman näköisensä.
– Paljon kukkia ja sopivasti syyssatoa. Tällä teemalla upotamme vuodesta toiseen sormet multaan ja nautimme kiireettömästä puuhastelusta kauniissa ympäristössä. Laiskottelu on jätetty suosiolla kaupunkiin. Elämä siirtolapuutarhassa on hieman erilaista kuin perinteisillä kesämökeillä. Täällä ovat pääroolissa kasvit ja puutarhan antimet. Kalajutut ovat harvassa, mutta tulevasta mansikkasadosta puhutaan sitäkin enemmän, Irja ja Heikki paljastavat hymyillen.
Anopin verhot ja kirpparilöytöjä
Siirtolapuutarha on aivan oma maailmansa, vaikka käytännössä se sijaitsee monelle vain pyöräilymatkan päässä kotoa.
– Tänne on helppo lähteä, vaikka töiden jälkeen iltakahville. Mukaan ei tarvita muuta kuin hyvät pullat ja hetki aikaa, raahelainen Marjut Tokola tietää kertoa.
Tokolan pariskunta, Marjut ja Harri ostivat siirtolapuutarhamökkinsä vuonna 2013.
– Se oli omalla tavallaan hetken päähänpisto. Olen aina unelmoinut vanhasta rintamamiestalosta, mutta kun eteen tarjoutui mahdollisuus ostaa mökki siirtolapuutarhasta, emme jääneet arpomaan päätöstä. Mieli ei muuttunut, vaikka pihapiiri oli todella järkyttävässä kunnossa. Remonttitaitoisina ihmisinä näimme kuitenkin kulissien taakse, vaikka kohde oli jokaista neliötä myöten todella haastava, Marjut taustoittaa.
Ensi töikseen Tokolat hankkivat mökilleen sähköt. Tämän jälkeen pariskunta ryhtyi raivaamaan, purkamaan ja rakentamaan.
– Työtahti oli nurkka kerrallaan, sillä emme asettaneet projektille minkäänlaista aikarajaa. Tavoitteena oli vain siisti työnjälki ja silmää miellyttävä lopputulos.
Mökin muodonmuutos
Vuosien saatossa reilun 30 neliön mökki on kokenut täydellisen muutoksen. Pinnat on maalattu, lattia vaihdettu, komerot hävitetty ja keittiökin on saanut kalusteet. Vanhan takan tilalle tuli varaava kamiina ja saunakin päivitettiin tähän hetkeen.
Uutta rakennettiin huussin verran ja samalla myös katettua terassia laajennettiin. Kylkeen rakennettiin lopuksi mukava kesäkeittiökin. Värimaailma on raikas ja tunnelma merellinen. Tyylisuunta edustaa 50-lukua ja näkyy ensisijaisesti sisustuksessa ja kalusteissa.
– Lista muutoksista on pitkä. Budjetti pysyi kuitenkin hyvin hallinnassa, sillä mökki on läpileikkaus kierrätyshengestä. Esimerkiksi keittiön pöytä on kunnostettu itse, samoin kuin keittiön kaapistotkin. Verhot ovat anopin entiset ja sohva vanhan tavaran kierrätyskeskuksesta.
– Myös kirpparit ja sukulaisten tallin nurkat ovat osoittautuneet todellisiksi aarreaitoiksi. Ja sitä mitä ei ole löytynyt, on tehty itse. Esimerkiksi vanhasta pyykinkuivausrummusta taituroimme isännän kanssa pihagrillin, Marjut listaa naureskellen.
Mökkimiljöön 350 neliön suuruinen tontti on saatu vuosien saatossa kesytettyä pariskunnan toiveiden mukaiseksi.
– Kasvimaata ei ole, mutta ravinnerikas maaperä antaa mahdollisuuden muuten hyvin monipuoliseen viljelyyn. Jos kesä on suotuisa ja kanankakkaa sopivasti, niin syksyllä voimme nauttia mansikoiden lisäksi myös marjapensaiden sekä kirsikka- ja omenapuiden sadosta. Tärkeintä ei ole määrä vaan laatu. Lisäksi on hyvä muistaa, että pienellä tontilla on vaikea hallita lukemattomia eri lajikkeita.
”Sadepäivinä kudotaan mattoa”
Pikkuruinen mökki ja rapiat 360 neliötä ravinnerikasta puutarhaa on viherpeukaloksi tunnustautuvalle Aino Jokilehdolle, 85, arjen henkireikä.
– Voi, tämä on minunlaiselleni multasormelle pieni pala paratiisia. Ja siinä vaiheessa, kun jäin leskeksi, siirtolapuutarha on osoittautunut myös erinomaiseksi surutyön satamaksi. Reilut 11 vuotta olen kopistellut täällä yksikseni. Toin jopa kangaspuut tuonne tuvan nurkkaan. Siellä on sadepäivinä mukava kutoa mattoa, kaikessa hiljaisuudessa. Minulla ei ole edes radiota, Aino paljastaa.
Aino on siirtolapuutarhan vanhimpia mökkiläisiä.
– Kesällä -86 istutin ensimmäiset punajuuret ja heti seuraavana kesänä pyöräytimme isännän kanssa pihan nurin ja teimme kunnollisen perennapenkin. Siitä lähtien on syöty itse kasvattamia juureksia ja säilötty parhaimmat palat jopa talven varalle. Mutta ei täällä kaikki viihdy. Jos pelkää työtä, rauhallisuutta ja likaisia käsiä, niin silloin on parasta jäädä kaupunkiin.
Myös Ainon mökkinaapuri Ulla Haverinen on puutarhuriystävänsä kanssa samaa mieltä.
– Täällä on osattava elää itsensä kanssa, mutta tarvittaessa myös toisten. Siirtolapuutarhassa on lisäksi omat sääntönsä. Ne eivät ole ole tiukkoja, mutta kuitenkin sellaisia, että alue säilyy rauhallisena ja kaikin puolin viihtyisänä.
Ulla sanoo rakennuttaneensa pienen puutarhamökkinsä vuonna 1991.
– Halusin rivitaloelämän vastapainoksi puutarhatöitä, joten mökki siirtolapuutarhassa tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta. Ja mukavaahan tämä on ollut. Kasvun ihmeitä on ihana seurata ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin puutarhahommiin jää herkästi myös koukkuun. Alussa ajattelin, että rivi porkkanaa ja pieni perunamaa riittävät. Mutta katsohan, nyt on 405 neliön palsta nurkasta nurkkaan täynnä kaikkea mahdollista, ryytimaasta marjapensaisiin, ihania kukkasia unohtamatta, Ulla esittelee naureskellen.
Ei mikään työleiri
Tuovi ja Kalevi Pelkosenkin puutarha on kaunis, kukoistava ja monipuolinen.
– Kukkia ei enää ole. Niistä luovuimme muutama kesä sitten, kun alkaa tämä ikä haitata rikkaruohojahtia. Mutta kynnenaluset ovat edelleen täynnä multaa, sillä ei puutarhavelhoutta hetkessä nitistetä. Tämä on harrastus, jota tehdään niin kauan kuin jalka nousee, 83-vuotias Tuovi tunnustaa hymyillen.
Pelkoset kuuluvat Arkkukarin siirtolapuutarhan alkuasukkaisiin.
– Olimme ensimmäisten joukossa rakentamassa 17 neliön minimökkiämme. Neljäänkymmeneen vuoteen ei ole tarvinnut syödä kaupan mansikoita ja myös porkkanoiden, sipulin ja omenoiden kohdalla olemme edelleen hyvin omavaraisia.
Pelkoset ovat tehneet palstastaan täysin oman näköisensä.
– Lajikkeita on juuri sen verran, mitä pystymme hoitamaan. Olemme pitäneet kiinni myös siitä, että siirtolapuutarhasta ei tehdä työleiriä. Puuhastelun pitää olla mielekästä ja jos siltä tuntuu, niin välillä on mukava oikaista sohvalle tai vetäytyä terassille kahvittelemaan. Palstapuutarhuri ei tarvitse kelloa eikä välttämättä edes radiota.
- Haastattelut on julkaistu myös Meidän Suomi -lehdessä
Kommentoi Facebookissa