ROMAANI Kirjailija Pirkko Soininen jatkaa uusimmalla romaanillaan Valosta rakentuvat huoneet (Bazar) lähihistoriassamme vaikuttaneiden merkityksellisten naisten elämäntarinoiden elävöittämistä. Taidemaalari Ellen Thesleffin elämää kirjailija kuvasi vuonna 2018 julkaistussa päiväkirjaromaanissaan Ellen (WSOY) ja nyt on vuorossa arkkitehti Wivi Lönn (1872-1966), joka ensimmäisenä naisena johti Suomessa omaa arkkitehtitoimistoaan.
Valosta rakentuvat huoneet -teoksen avaa prologi vuodelta 1945, jolloin arkkitehti Lönn on jo tehnyt päätyönsä, tekemättä on ainoastaan viimeinen merkittävämpi työ. Sodankylän observatorion johtajana toimiva Eyvind Sucksdorff anelee tätiään piirtämään observatoriolle uuden päärakennuksen, vanhan olivat saksalaiset hävittäneet.
Wivi tahtoo ensin muistella elämäänsä ja päättää vasta sitten piirtääkö rakennuksen vai ei. Tähtelän observatorion päärakennuksen Sodankylään Wivi suunnitteli, ja se valmistui vuonna 1950. Prologi esittelee kirjan rakenteen; romaani syntyy elämäänsä eteensä vierittävän Wivi Lönnin muistoista ja välähdyksistä.
Romaani priorisoi katseen Wivi Lönnin elämään töiden kautta, mutta sen muodoksi valittu fiktiivinen kertomistapa sallii lukijan päästä päähenkilön elämään hänen tunteidensa avulla, mikä keventää tarinaa ja tekee kirjasta myös viihdyttävän.
Wivin elämää seurataan alkaen pienen Olivia-tytön onnellisesta lapsuudesta, jossa saatu rakkaus ja turvallisuuden tunne epäilemättä auttoivat tulevissa kamppailuissa paljon. Turvallisen ja kannustavan isän varhaisen poismenon jälkeen seuraa kiirastulenkaltainen nuoruus, äidin merkityksen ja tuen korostuminen, ja lopulta näemme työntäyteisen aikuisuuden ja oman kädenjäljen vahvistumisen aina 1930-luvulle asti.
Luonnon ja asuinpaikkojen maisemien kuvailu, samoin kuin lukuisat matkakuvaukset nousevat merkityksellisiksi, kun lukijaa perehdytetään Wivin suunnittelutyön perusteisiin, ymmärtämään arkkitehdin ajattelua, sen inspiraation ja luovuuden lähteitä. Romaanin vahvuus on juuri tässä; lukija pääsee eläytymään päähenkilön elämänvaiheisiin, sen valoihin ja varjoihin.
Valosta rakentuvat huoneet -romaanin lähdeluettelo kirjan lopussa on pitkä ja vaikuttava, harvoin romaani sisältää näin tarkkaa lähteiden erittelyä. Pidän ratkaisua silti hyvänä, lukija saa mahdollisuuden halutessaan syventää herännyttä kiinnostustaan lähteiden avulla. Samalla romaanissa kuvattujen tapahtumien uskottavuus vahvistuu, tämä saattaa olla hyväksi varsinkin silloin kun arkkitehti Lönnin töistään saama epäoikeudenmukainen palaute tuntuu nykylukijasta lähinnä absurdilta. Kuten vaikka lehdissä julkaistut kärjekkäät epäilyt miten nainen nyt osaisi paloaseman suunnitella, jos onkin onnistunut talouskoulun tai kansakoulun piirtämisessä.
Tosin romaanin piirteessä osoittaa sormella sukupuolesta johtuvaa väheksyntää piilee pientä puuduttavaa ylitoistoa, lukija ymmärtäisi vähemmistäkin viitteistä, että yli sata vuotta sitten nainen sai taistella edelläkävijänä ja murtautua monenkin ennakkoluulon ja latistamisen lävitse päättäessään opiskella ja valmistua arkkitehdiksi, tai mille hyvänsä miesten hallitsemalle alalle.
Lönnin ajan arkkitehdeistä paljon tutumpia ovat hänen tuttavapiiriinsä kuuluneet Armas Lindgren, Eliel Saarinen ja Lars Sonck. Siinä määrin arkkitehtuurin historiaa meillä esitellään useimmin vain miesten saavutusten avulla, että Pirkko Soinisen romaani arkkitehti Lönnistä avaa silmiä paitsi yhden poikkeuksellisen naisen elämästä, myös erityisesti hänen suunnattomasta työmäärästään. Wivi Lönn tuli tunnetuksi erityisesti kouluarkkitehtina, hänen suunnittelemiaan ja aikanaan hyvin edistyksellisen näkemyksen sisältäviä koulurakennuksia rakennettiin moniin Suomen kaupunkeihin.
Mutta piirsi hän paljon muutakin, julkisia rakennuksia, kartanoita, huviloita ja yksityistaloja. Lukija pääse hyvin myötäelämään työvuosien työläitä urakoita, joissa vaadittiin paitsi näkemyksellistä suunnittelutaitoa, myös psykologista taitoa tulla toimeen sekä tilaajien että myös ammattimiesten kanssa. Joutuipa Wivi kerran ottamaan puukonkin käteen näyttääkseen, ettei hänen piirtämänsä koristelista ole mahdoton tehdä kuten puuseppä ”neiti arkkitehdille” väittää. Skisma ratkeaa lopulta hyvin; puuseppä pyytää anteeksi ja rohkaistuu ehdottamaan Wiville koiraa, jonka arvelee neiti arkkitehdille sopivan – ja siinäpä puuseppä onkin oikeassa!
Kirjan lähes toiseksi päähenkilöksi kohoaa maatilanpitäjä ja teollisuuspatruuna Hanna Parviainen, Wivin elämänkumppani 1910-luvulta kuolemaansa asti. Hanna Parviainen tunnetaan myös Suomen ensimmäisenä kauppaneuvoksen arvonimen saaneena naisena.
Soininen onnistuu hienosti ja uskottavasti eläytymään kolmen vahvan naisen yhteenliittyneeseen elämään. Ongelmatonta se ei tietenkään ollut, lyhyttä vaihetta lukuunottamatta, Wivi Lönnin äiti Mathilda asui lähes koko ikänsä tyttärensä kanssa yhteistaloudessa. Vaikka varhain leskeksi jäänyt Mathilda olikin varmasti tyttärensä uran tärkein kannustaja, hän omasi myös vahvan, ympäröivän yhteiskunnan moraaliarvoja myötäilevän mielipiteen tyttärensä ja Hannan ystävyyssuhteesta.
Vuoronperään nämä kolme naista joutuvat ikäänkuin puun ja kuoren väliin pyrkiessään tekemään niin oikeudenmukaisia valintoja kaikkien kannalta kuin kykenivät ja silti olemaan uskollisia sisimmälle itselleen. Huomata voi, että Wivi ja Hanna olivat jo viisikymppisiä äiti Mathildan kuollessa, jonka jälkeen heidän oli vapaampi elää yhteistä elämää.
Varmasti tästä osasta Wivin elämää olisi saanut raflaavampaa tarinaa, vaikka Tove-elokuvan tapaan, mutta itse pidin erityisesti Soinisen painotuksesta, jossa Wivi Lönnin elämästä nostetaan polttopisteeseen nimenomaan työ, sen vaatimat ponnistelut ja sen tuoma henkinen rikkaus. Rakkauselämä kulkee eleettömänä pohjavirtana kaiken aikaa, sen merkitys on valtava, muttei siitä tehdä lööppiotsikoita.
Harmillista on vain se, että kirja päättyy hieman kioskikirjamaiseen kohtaukseen, viimeisessä kappaleessa ei oikein enää uskota lukijan omaan käsityskykyyn.
Lue myös: Sally Salmisen ”Katrina” – häpeilemätön ja raikas kuvaus saariston patruunoista ja köyhälistöstä
Kommentoi Facebookissa