KOLUMNI Näin alkuun on syytä todeta, että olen oman elämäni erakko. En kallistele politiikankaan suhteen mihinkään suuntaan ja myös uskonnollinen vakaumukseni on hyvin kotikutoinen. Ajatusmaailmani on siis puhtaasti elämän koulima.
En ole myöskään ikinä kumarrellut kuvia, palvonut telkkarin tähtösiä tai seisonut päiväkaupalla vesisateessa saadakseni sen ”sadalle ensimmäiselle” tarkoitetun ilmaisen ämpärin.
Seuraan mielelläni maailmaa, mutta paremmin kuitenkin sieltä seinäruusun paikalta. Ja sieltä näkee muuten oikein hyvin, jopa huolestuttavan hyvin. Ja täältä sivusta seuraajan roolista olen törmännyt usein myös tähän nykypäivän muoti-ilmiöön, joka kantaa nimeä mielensäpahoittajat.
Kyllä. Näitä mielensäpahoittajia tuppaa esiintymään kaikkialla; työyhteisöissä, harrastuspiireissä ja jopa kaupan kassajonossa.
Ihmismieli tuntuu saavan kolauksen milloin mistäkin. Milloin sanot väärin, et sano mitään tai jos sanot, niin ainakin lauseen rakenne on väärä. Ihmismieli pahoittuu nykypäivänä niin herkästi ja hyvin ihmeellisistä asioista.
Ainakin tällaisen tavallisen tallaajan näkövinkkelistä katsottuna tilanne näyttää hyvin huolestuttavalta. Enää ei uskalla sanoa mitään, ei tehdä mitään ja oikeastaan ajattelukin alkaa olla hyvin vaarallista. Ahkerimmat mielensäpahoittajat kun tuppaavat olemaan jopa ajatusten lukijoita.
Tähän väliin sopii tositarina eräästä savolaisesta maaseutuyhteisöstä, jossa nämä mielensäpahoittajat romuttivat jopa kokonaisen kyläperinteen.
Paikallisen kyläaktiivin mukaan kyseessä oli perinteinen kylätapahtuma, jonka ohjelmarunko koostui vuodenajasta riippuen erilaisista kilpailuista sekä mukavasta yhdessäolosta makkaranpaistoineen.
Kylätapahtumaan sidottu hiihtokilpailu oli kuitenkin liikaa muutamille, hiljattain kylälle muuttaneille perheenäideille. Heidän mukaansa kilpailut eivät missään tapauksessa sovi pienokaisten luontaiselle kehitykselle, sillä lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä.
Kyläaktiivin mukaan vastarinta nuorten perheenäitien puolelta oli niin voimakasta, että loppujen lopuksi yhteinen kylätapahtuma lopetettiin kokonaan. Tämä kuopiolainen kyläaktiivi ei halua esiintyä nimellään, sillä ulostulo saa jälleen mielensäpahoittajat aktivoitumaan.
Savolaisen maaseutuyhteisön tapahtumat ovat vain yksi esimerkki, sillä samankaltaisia tapahtumasarjoja on Suomi pullollaan. Mutta mitä tämän kaltainen mielensäpahoittaminen kertoo meistä ihmisistä?
Minä en ainakaan ymmärrä, miksi lapsilta kielletään leikkimielinen hiihtokilpailu, jossa jokainen osallistuja kuitenkin palkitaan. Tärkeintä lienee se osallistuminen, mukava yhdessäolo ja samankokoinen karkkipussi sijoituksesta riippumatta.
Voin nimittäin rinnastaa hiihtämisen riemun omaan lapsuuteeni. Tulin maaliin aina viimeisenä ja usein jopa puoli tuntia myöhemmin kuin muut. Kerran jos toisenkin vanhempani hakivat minut ladun varrelta, kun olin istahtanut ihailemaan jäniksen papanoita tai muita luonnon tarjoamia ihmeitä.
Ei minua kuitenkaan kukaan moittinut eikä edes kenenkään nenä kuumunut. Perillä sain makkaraa ja mehua siinä kuin muutkin. Sain olla lapsi, jota kannustettiin lapsen omilla ehdoilla.
En traumatisoitunut huonosta hiihtomenestyksestäni enkä myöskään siitä, että kouluaikoinakin olin takuuvarmasti se, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä. En pahoittanut mieltäni, että istuin lähes aina siellä varamiehen, anteeksi siis varahenkilön varapaikalla ja katsoin kun muut pelasivat. Olin varsin tyytyväinen osaani, sillä olin kuitenkin osa tiimiä vaikka pelaajana todella surkea.
Olen siis pärjännyt arjessa, vaikka en ole koskaan loistanut korkeimmalla korokkeella. En ole myöskään katkeroitunut, vaikka taitettuihin kilometreihin on sisältynyt runsaasti pettymyksiä, vastoinkäymisistä puhumattakaan.
Pettymykset kuuluvat ihmisen elämään ja ennen kaikkea kasvuun. Aina ei voi voittaa eikä selviytyä maaliin ensimmäisenä. On siis täysin mahdotonta ajatella, että ihminen vaeltaa elämänsä läpi ilman minkäänlaista vastatuulta.
Valitettavasti nykypäivän ihmiset ovat äärimmäisen herkkähipiäisiä, eivät kestä tappioita ja pahoittavat mielensä jopa mielikuvituksesta. Julkisuuteen on tuotu myös uusia käyttäytymismalleja, jotka ruokkivat entisestään näitä kuumanenuisia mielensä pahoittajia.
Uusinta uutta on muun muassa se, että ihmistä ei saa katsoa suoraan silmiin yli kahden sekunnin ajan, jottei hänelle tule tästä ”tuijottamisesta” epämukava olotila. Siis nyt ei saa katsoa silmiin, vaikka minun ikäluokkaani on opetettu siihen, että ”kun puhut, katso aina silmiin. Se on merkki ystävällisyydestä ja rakentaa parhaimman luottamuksen sillan”.
Ihmisiä varoitetaan pahoittamasta toisen mieltä myös oikeaoppisella kirjoitustyylillä. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan pisteiden käyttö tekstissä lisää lukijoiden aggressiivisuutta.
Mutta, minä otan kuitenkin tämän riskin, käytän pisteitä ja päätän myös tämän jutun pisteeseen.
Anne Anttila
Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.
Kommentoi Facebookissa