SOTAHISTORIA Ranskan muukalaislegioonalla on tarunhohtoinen maine, joka on säilynyt aina näihin päiviin asti. Legioona on taistellut voitokkaasti lähes 200 vuoden aikana lukuisissa sodissa, vapauttanut menestyksekkäästi panttivankeja, eliminoinut tehokkaasti terroristeja ja suojannut siviilejä myös osana YK:n rauhanturvajoukkoja.
Muukalaislegioonan kuuluisimmat taistelut ovat – paradoksaalista kyllä – kuitenkin päättyneet legioonan tappioon. Sellainen oli suureksi juhlapäiväksi muodostunut Cameronen taistelu Meksikossa vuonna 1863, sellainen oli myös Dien Bien Phu Indokiinassa keväällä 1954.
Sotaonni oli vaihdellut myöhempää Vietnamin sotaa edeltäneessä Indokiinan sodassa alueen vapautusliikkeen Vietminhin sekä Ranskan välillä. Ratkaisevaksi taisteluksi ja voimannäytöksi ranskalaiset valitsivat Dien Bien Phun, laakson Vietnamin pohjoisosassa, lähellä Laosin rajaa. Kenraali Christian de Castriesin komentaman joukon vahvuus oli noin 16 500 miestä, Võ Nguyên Giápin komennon alla oli 50 000 sotilasta.
Ranskan puolella taisteli eri kansallisuuksia omaavia siirtomaa-armeijan miehiä sekä vietnamilaisia. Suuri osa legioonalaisista oli saksalaisia, mutta joukossa oli myös useita suomalaisia. Kaikkiaan noin 500 suomalaista on palvellut kautta aikain Ranskan muukalaislegioonassa, nykyisin heitä on palveluksessa noin 25 miestä.
Ensimmäinen suomalainen Ranskan muukalaislegioonassa oli tiettävästi Kuopiossa syntynyt Nils Gustaf von Schoultz, joka liittyi legioonaan syksyllä 1831 ja soti Algeriassa. Sittemmin tunnettuja suomalaislegioonalaisia ovat olleet muun muassa talvisodan ja Kollaan sankari Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen sekä peräti 28 vuotta palvellut Kyösti ”Karl Peters” Pietiläinen.
Kirjeitä koti-Suomeen
Suojärvellä syntynyt Kauko Väntti oli palvellut Suomessa merivartiostossa, hänen legioonaan liittymisensä syy lienee ollut melko levoton elämäntapa ja viimeisenä sinettinä tyttöystävän raskaus. Väntin Suomeen armeijakaverilleen lähettämät kirjeet Dien Bien Phusta ovat onnekkaasti säilyneet.
Kirjeistä kuvastuu silloinen ajankuva, sotilaan arki taisteluiden keskellä, väsymys ja koti-ikävä. Kauko Väntti pestautui legioonaan vuonna 1951 ja Indokiinaan päätyessään hän kertoi puhuvansa jo kohtalaisesti ranskaa sekä myös saksaa. Valtaosa miehistä oli Väntin mukaan entisiä SS-miehiä ja upseereita. Väntti kuvailee olosuhteita kirjeessään Nha Trangista 30.11.1952.
”Pohjoisesta hyökkää kommunisteja ja takaa ja sivustasta ahdistavat miljoonat kiinalaississit. Arvaat ei ole hurraamista. Viidakkosota on pirullista ja kaiken lisäksi ovat vielä eläimet, jättiläiskäärmeet ja tiikerit, kun saa aina varoa kahta vihollista. Aina kp valmiina yöt ja päivät.”
”Amerikkalaiset varusteet ja aseet. Kyllä olisi suomalainen konepistooli erinomainen täällä. Ei löydy sille vertoa.”
Väntti kertoo kurin olevan ankara ja pienimmästäkin rikkeestä rangaistaan, mutta hän itse oli toistaiseksi selvinnyt ilman putkakomennusta. Vapaa-aikana viini virtasi, kolme neljäsosalitraa punaviiniä päivässä piti aina hyvällä tuulella.
”Kun Legioona juo se todella juo kaikki ja kun tappelee myös tappaa kaikki. Siellä missä Legioona heiluu kukkakaan ei kasva viiteen vuoteen.”
”Tein kunniaa maanmieheni muistolle”
Suomalaislegioonalainen on aina silmiinpistävän ilahtunut saamistaan kirjeistä, jotka kulkivat ensin Pariisiin, ja sieltä kenttäpostina Indokiinaan. Väntti kertoo törmänneensä myös toiseen suomalaiseen laskuvarjohyppynsä jälkeen.
”Alhaalle päästyäni oli edessäni pieni hauta, katsahdin ja mitä näinkään, edessäni oli kaatunut Legioonalainen ja suomalainen. Näin luki ristissä Legionnaire Hiltunen – mort pour la France. Tein kunniaa maanmieheni muistolle ja seistessäni vierähti kevyt kyynel poskelleni, se ei ole tapaistani, hän on poissa ja jos pääsen hänen vierelleen niin minun on hyvä olla.”
Ranskan puolesta kuolleen suomalaislegioonalaisen nimi oli Tauno Hiltunen. Väntti kuvailee olosuhteita noidankattilaksi. Yhtä miestä ei pidetä palveluksessa Indokiinassa pidempään kuin kaksi vuotta, sillä miehiä menee myös päästään sekaisin johtuen pirullisesta kuumuudesta, viidakosta ja taudeista, jotka koettelevat kovankin miehen voimia.
Samaan aselajiin oli tullut myös toinen suomalainen, Otto Ranta -niminen ”peloton laskuvarjojääkäri ja armoton tappelija”. Keväällä 1953 Väntti on tavannut lisäksi kaksi muuta suomalaista, Olavi Rosenbergin sekä Eelis Parkkosen. Hän kertoo suomalaisen Aarne Rämön olleen myös samassa paikassa ennen Vänttiä, mutta tämä oli kaatunut ja haudattu Hanoihin.
”Kirjoitan tämän lappusen kaikessa kiireessä. Helvetti on irti. Nyt on kuule vittumaiset paikat. Kavereita on paljon mennyt. Olipa vähällä 6 pv tätä kuuta. Mutta vielä olen vahvuudessa. Tulimme takaisin pian vuorilta mutta huomenna kai lähdemme uudestaan.”
”Niin hyvä ystävä voihan paksusti on joskus kovin ikävä sinua. Olit reipas ja parhain kaverini. Näin eilen pirullista unta, on niin outo tunne. Jos tapaamme vielä saat kuulla paljon.”
Kauko Väntti jäi Dien Bien Phussa vangiksi 8.5.1954 ja kuoli sairauteen ilmeisesti heinäkuussa 1954 vankileirillä, Vietnamin pohjoisosassa. Hänen tyhjä hautansa sijaitsee Laatokan saarelta Keiteleen Hiekkaan siirtyneen Konevitsan luostarin hautausmaalla, nimi on kirjattu samaan hautakiveen isänsä kanssa.
Viimeiset koneet ilmaan
Jaakko Rautio värväytyi muukalaislegioonaan, kun takana oli neljä vuotta merillä ja taskussa Suomen armeijan kutsunnoista saatu paperi, jolla hän oli saanut lykkäystä asevelvollisuudesta silmävaurion johdosta. Matka jatkui Indokiinaan, jossa Vietminh painosti Dien Bien Phuta yötä päivää, maayhteydet olivat poikki.
”Onko vapaaehtoisia, kysyttiin, mutta äänensävy paljasti kysymyksen vain muodolliseksi. Pakko mikä pakko. Ilmoitin lähteväni mukaan. Saimme hiukan teoreettista opetusta laskuvarjolla hyppäämisestä, nousimme ilmaan ja meidät sananmukaisesti potkaistiin Dien Bien Phun yllä alas keskelle paukkuvaa sotaa. Se oli elämäni ensimmäinen laskuvarjohyppy, vatsanpohjasta vihlaisi ilkeästi…”
Rautio kertoo, että myös piirittäjien menetykset olivat suuret. Eräänä yönä tuhoutui 800 vietminhin hyökkääjää piikkilankoihin, aivan puolustajien asemien eteen, toisella kerralla tuhatpäinen naispataljoona koki hänen mukaansa kohtalonsa mutavellissä linnoitusten edessä.
”Huhtikuun 27. päivänä haavoituin. Yritimme läpimurtoa ja sain kranaatinsirpaleita selkääni. Minut kuljetettiin muiden haavoittuneiden kanssa Dakotalla Hanoihin sairaalaan. Se oli viimeistä edellinen kone, joka Dien Bien Phuhun pääsi laskeutumaan…”
Myös toinen suomalainen legioonalainen selviytyi hengissä ulos juuri ennen ranskalaisten antautumista. Kauko Nissinen oli aikoinaan ilmoittautunut vapaaehtoisena talvisotaan, mutta rauhan tultua koti jäi väärälle puolelle rajaa. Myös Nissinen pääsi Dien Bien Phusta Dakota-lentokoneella, hän kotiutui Ranskan muukalaislegioonasta täysin palvelleena heinäkuussa 1955.
Vielä täpärämmälle meni haavoittuneella Lauri Laakkosella, joka pelastautui viimeisellä ambulanssilennolla. Laakkonen oli punakaartin potkukelkkapataljoonan komentajan poika, joka oli syksyllä 1952 seissyt Pariisissa vesisateessa krapulaisena, rahattomana ja laivasta jääneenä. Legioonan värväyskonttorin oven takana alkaisi uusi elämä. Todennäköisesti Dien Bien Phun viimeinen elossa ollut suomalaisveteraani Lauri Laakkonen kuoli 22.3.2012.
Sotavankileiriltä Suomeen
Leo Vilkki värväytyi Ranskan muukalaislegioonaan olleessaan Pariisissa turistimatkalla vuonna 1953. Vilkki kuului Indokiinassa 13. puoliprikaatin 3. pataljoonaan tiedustelijana ja konepistoolimiehenä. Hän lensi Dien Bien Phun laaksoon Hanoista marraskuussa 1953 ja oli mukana aina ranskalaisten antautumiseen asti, edessä oli sotavankileiri.
”Meistä muodostettiin kolonnia, jotka lähtivät eri suuntiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin marssimme. Sitä kesti 30 vuorokautta. Lopulta päädyimme kahteen alkuasukaskylään keskelle viidakkoa. Rakensimme leirit bambuista ja banaaninlehdistä. Vartiointia ei ollut; mihin sieltä olisi karannut, kun ei edes tiennyt missä oli.”
Vilkki toteaa, että olisi todennäköisesti kuollut ilman Genevessä solmittua aselepoa, jossa Vietnam jaettiin kahtia 17. leveyspiirin kohdalta.
”Minulla oli krooninen punatauti, joka huomattiin vasta Hanoissa sairaalassa, sekä puutostauti beriberi. Olin myös haavoittunut päivää ennen antautumista kranaatin sirpaleista selkään. Ne kolme sirpaletta ovat edelleen hyvässä tallessa koteloituneina. Itkin, kun minua nostettiin ranskalaiseen helikopteriin. Hanoissa painoin 39 kiloa. Makasin sairaalassa kuukauden, ennen kuin minut lennätettiin Saigoniin.”
Toipilaana sairaalassa Vilkki näki vanhassa Paris Match -lehdessä oman kuvansa. Hän kantoi kuvassa haavoittuneita helikopteriin Dien Bien Phussa. Koti-Suomeen päästyään Leo Vilkki oli perustamassa suomalaislegioonalaisten kiltaa, joka toimi aina 1970-luvulle asti.
Pullo palkaksi pelastamisesta
Rämäpäinen Harry Lehtonen liittyi merillä vietettyjen vuosien jälkeen muukalaislegioonaan Rouenin arabikortteleissa, punaviinin kyllästämän illan loppupuolella. Samaan paikkaan oli ajautunut Jorma Vartiainen, joka esitti värväytymiselle vankat perustelut.
”Sulla ei ole isää eikä äitiä, eikä muitakaan sukulaisia, joiden luokse olisit tervetullut. Seilaat puosuna tai jäät sekatöihin maissa, otat eukon, joka tuo kirkuvia mukuloita. Puutetta, riitaa ja tappelua. Sitäkö haluat? Harri hei. Lähdetään seikkailuun!”
Harry Lehtosesta tuli Hari Vest, syntyisin Pärnusta, Jorma Vartiaisesta Kemy. Lähitaisteluilta ei vältytty. Harry Lehtonen kertoo olleensa kerran liian hidas vaihtamaan uutta lipasta, hänen edessään ollut Vietminhin sissi puolestaan liian epätarkka osuakseen pistimellä. Kuului lyönnin ääni, eikä sissi saanut enää uutta mahdollisuutta. Jorma Vartiainen totesi Lehtosen olevan pullon velkaa.
Vietminhin iskettyä ranskalaisten tukikohtaan Harry Lehtonen haavoittui räjähdyksessä ja menetti tajuntansa, Vartiaisen kerrottiin kaatuneen. Maaliskuussa 1954 Harry Lehtonen todettiin jälleen palveluskelpoiseksi, edessä oli paluu Dien Bien Phuhun. Vihollisen musertava lukumääräinen ylivoima alkoi kuitenkin tehdä tehtävänsä, ranskalaiset joutuivat päivä päivältä ahtaammalle.
Perjantaina 7. toukokuuta Vietminhin upseeri saapui kävellen heiluttaen valkoista lippua, tuoden vaatimuksen antautumisesta ehdoitta. Ranskalaisilla olisi kaksi tuntia aikaa harkita. He kieltäytyivät. Ranskalaiset eivät suostuneet nostamaan valkoista lippua, mutta he tuhosivat kuitenkin aseensa. Kello 17.30 komentaja Christian de Castries ja 23 upseeria astuivat tukikohdasta ulos kädet ylhäällä.
Pitkä marssi kotiin
Muukalaislegioonalaiset koottiin parijonoon ja pitkä marssi alkoi. Harry Lehtonen joutui sotavankiryhmään, joka päättyi lopulta kaivokselle. Vangit laitettiin töihin, paikalle tuotiin myös reporttereita ja kuvausryhmiä. Jean Gibrat kuvasi kaivoksella dokumentin Neljä ranskalaista luutnanttia. Lehtosen leirillä kuoli vain muutamia vankeja, suuremmissa leireissä kuolleisuus oli 60–70 prosenttia.
Harry Lehtonen noudettiin autokolonnalla vankileiriltä syksyllä 1954. Miehet saivat omat reput ja laihtuneiden ruumiidensa verhoksi liian suuret univormut. Hanoissa heille tarjottiin lämmin suihku sekä ateria punaviinin kera. Lokakuussa entiset sotavangit matkasivat junalla Saigoniin ja sieltä s/s Oregonilla Marseillen satamaan, Ranskaan.
Kun Harry Lehtosen omaelämäkerrallinen kirja Valmis tuskaan ja kuolemaan julkaistiin vuonna 2004, hän kertoi saaneensa yllättävän puhelun. Eräs henkilö sanoi soittavansa suomalaisen puolesta, jonka Lehtonen oli tappanut. Kyseessä oli Jorma Vartiaisen sukulainen, ja kuolema oli toki tapahtunut vain kirjassa.
Kun alueelta oli löydetty Vartiaisen ruumiinrakennetta vastannut palanut ruumis, upseerit ilmoittivat Lehtoselle suomalaistoverin kuolleen. Jorma Vartiainen kuitenkin eli ja voi hyvin, hän jatkoi palvelustaan legioonassa Pohjois-Afrikassa ja vietti puhelun aikaan eläkepäiviään italialaisen vaimonsa kanssa Kanadassa.
Kuolleeksi toisiaan luulleet aseveljet löysivät toisensa uudelleen 50 vuotta Dien Bien Phun taistelujen jälkeen. Kun Jorma Vartiainen syksyllä 2007 menehtyi nukkuessaan, hänen vaimonsa soitti aamulla ensimmäiseksi Harry Lehtoselle. Legioonan muodostama side oli vahva. Harry Lehtonen puolestaan vietti vanhuusvuosiaan Turussa, kunnes menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen 31.10.2008.
- Kirjoittaja on päätoimittaja, artikkeli perustuu tekijän kirjaan ”Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa” (Readme 2020)
Kommentoi Facebookissa